Mainospalkki
Mainospalkki
Mainospalkki
Mainospalkki

Somalimaa

Huomaa, avaa uuteen ikkunaan PDFTulostaSähköposti

Blogi

Vielä muutama tunti sitten latasin pakastimen täyteen ruokaa ja ohjeistin aviomiehen ja neljä lastani selviytymään kahdeksan päivän ajan ilman ‘kodin toiminnanjohtajaa’. Keltaiset muistilaput täyttivät jääkaapin oven ja mietin, että miten nuo muistavat hammaslääkärin ja Ville-Veikon syntymäpäivät, siis noin ensialkuun. Istun lentokoneessa ja minun on epämukava olla; lentomatkat ovat aina raskaita mutta nyt tuntui erityisen hankalalta: vatsaani kerääntyi ilmaa, nilkkoja särki ja tuntematon vierustoveri ei pysynyt hetkeäkään paikalla. Olin matkalla työkaverini Tuula Heima-Tirkkosen ja Abilis–säätiön hallituksen edustajan, Pekan Tuomisen, kanssa, Somalimaahan valokuvaamaan ja monitoroimaan Abilis-säätiön rahoittamia vammaisten toteuttamia projekteja. Kyseessä oli toinen seurantamatkani, joten mietin mielessäni minkälaisia tapaamisia tulisimme kohtaamaan islamilaisessa maassa. Ja eikö Somalimaa ole sama kuin Somalia? Mahtaako siellä olla sota? Kidnapataanko meidät ja lennämmekö venäläisellä protkurikoneella? No, kysymyksiä alkoi tulla liikaakin ja oloni muuttui entistä epämukavemmaksi. Väitän, että olen kokenut matkaaja, mutta kyllä nämä Abiliksen projektimatkat ovat sellaisia, että niissä mennään ihan toiseen maailmaan – positiivisella tavalla!

Neljän lapsen äitinä olen tottunut saamaan viimeisenä ruokaa ja usein se on kylmää. Samoin se olen minä, joka selvittelee riitatilanteet ja koettaa löytää diplomaattisen sopuratkaisun riitapukarien kesken. Minä olen useimmiten myös se, joka joutuu määräämään rangaistukset tarpeen tullen. Aikataulutus ja niiden jatkuva muuttuminen on minulle enemmän kuin tuttua. Myös erittäin hankalat kysymykset 11-vuotiaan kanssa on valmistanut minua siihen, että en kovin helpolla hätkähdä, vaan voin pitää vaikka puolentunnin luennon miksi kannattaa/ei kannata mennä vaikkapa naimisiin;-) Lapseni testaavat minua koko ajan ja uskovat, että olen kävelevä tietopankki. Jos en osaa vastata johonkin, minulle tokaistaan hyvin suoraan sävyyn, että ‘kannattaisi sunkin mennä kouluun’. Lentokoneessa istuessani mietin aikaa taaksepäin kun meillä ei ollut lapsia ja olin erittäin työorientoitunut. Miten ja kuinka kummassa nuo neljä kullanmurua tuohon tupsahti?

nainen

Kotiäiti-vuosista on ollut valtavasti hyötyä vaikkapa Abiliksen projektimatkoilla: pystyn oikeasti menemään mukavuusalueen ulkopuolelle. Samoin ilo toisen onnistumisesta tai voimaantumisesta on aito tunnekokemus. Lentokone joutuu turbulenssiin ja mietin äitiäni, joka edellisellä viikolla soitti vihaisena ja oli tuohtunut miksi minun täytyy mennä vaarallisiin paikkoihin ja kuinka oma perhe pärjää poissaoloni? Niin, oliko minulla edes henkivakuutusta ja mitä jos minulle sattuisi oikeasti jotain? Jäisikö mieheni leskeksi neljälle alle 11-vuotiaalle? Ajatus kiusaa minua hetken ja koetan saada paremman asennon tuolissa. Tuula oli ohjeistanut minua, että hankkisin nilkkoihin asti olevan mekon ja huiveja joilla peittäisin hiukseni. Ostin edellisenä päivänä Itiksen UFF:sta pari (aika kamalaa kukkamekkoa) kolmellla eurolla ja lainasin äidiltä rantahuivin, jota hän oli käyttänyt mm. Kreikan turistirannoilla.

Torkahdan ja koko lentokone tuntuu nukkuvan. Huomaan, että toinen implanteistani on tippunut penkkien välistä takana olevan puolelle, jossa koko rivi uinuu syvässä unessa. Implantin oranssivärinen huomiovalo välkkyy ja näen mielessäni jo kuinka lentoemännät tekevät pommihälytyksen tai kuinka takanaoleva murskaa jalallaan monen tonnin arvoisen laitteen... Koetan vääntäytyä ja monen yrityksen jälkeen saan implantin hivutettua penkkini alle, josta poimin sen salamannopeasti ja asetan korvaani. Minulla on synnynnäinen kuulovamma ja olen saanut molempiin korviin sisäkorvaistutteet vuonna 2009 ja 2014. Implantien avulla kuulen oikeasti! Somalimaassa tajuan, että hunnut peittävät nämä ihanat laitteet, joista olen ylpeä ja joista haluan kertoa koko maailmalle. Kannan käsimatkatavaroiden mukana implanttien akkulaturia ja mietin koska pääsen lataamaan akut. Sillä ilman implantteja olen käytännössä katsoen kuuro. Tulihan adapteri varmasti mukaan?

Lennämme Etiopian kautta, jossa välilaskumme kestää kahdeksan tuntia. Juuri tarpeeksi, että ehdimme vierailla, Etiopian pääkaupungissa Addis Abebassa, Abilis-säätiön kumppanijärjestössä. Otan kuvia, kirjoitan havaintojani ja annan auringon hyväillä kasvoja. Addis Abeba vaikuttaa vauraalta ja kehittyneeltä suurkaupungilta. Jatkolento Somalimaahan Addiksesta kestää alle kaksi tuntia. Somalimaan fasilitaattori Mahamed Aden Dualle on meitä vastassa ja ajamme Hargeisiassa sijaitsevaan Maan Soor-hotelliimme. Saamme viikko-ohjelman, joka tosin tulee viikon aikana muuttumaan vielä monta kertaa...

Somalimaassa on useita vammaisjärjestöjä, jotka ovat saaneet erinomaista apua Abiliksen rahoituksella. Hargeisian pääkadulla on vaikuttavanoloinen kauppa, joka on kuin suoraan 50-luvun Suomesta: sekatavarakauppa, josta saa ostaa lähestukoon mitä vain. Kaupan työntekijät ovat eritavalla liikkumisvammaisia. Myös lyhytkasvuisten naisten ryhmä, joka toimii saman kadun varrella katukeittiössä tekee vaikutuksen: kahvila on aivan täynnä. Minun tehtävänä on valokuvata ja tarkailla. Tuula tekee tarvittavat kysymykset projektikoordinaattorin roolissa ja Pekka tekee sivukommentteja ja kertoo Abiliksen rahoitusperiaatteista.

Päivät ovat pitkiä ja monesti jätämme lounaan väliin koska Mahmed-fasilitaattorimme vie meitä nopealla temmolla tapaamaan Abiliksen toteutuneita projekteja ja tapaamme uusia hakijoita. Yhtenäkin päivänä vastaanotimme viisi tuntia pelkästään uusia hakemuksia. Jotkut olivat matkustaneet Somalimaan toiselta puolelta puoli vuorokautta toimittaakseen hakemuksen meille henkilökohtaisesti. Sellainen oli vaikuttavaa. Myös niinkin arkinen asia kuin pissatauko on aivan yliarvostettua luksusta. Onneksi ulkona oli sen verran lämmin, että oma keho poisti jo osan nesteestä hikenä.

Projektimatkojen ensi vaikutelma saattaa olla kaaottinen, mutta kaikella on lopulta looginen toimintamalli ja tarkoituksensa. Abilis-säätiö ei lähetä työntekijöitään sota-ja katastrofialueille, matkasuunnitelmat viilataan loppuun asti koti-Suomessa, mahdolliset malaria –ja ripulilääkkeet, ensiapupakkaukset, valuutanvaihto ja vakuutukset, sekä tarvittavat matkustusasiakirjat ovat kunnossa kun lähdetään reissuun. Projektikoordinaattorilla on pitkä lista jo meneillään olevista projekteista ja vähintäänkin samanlainen lista uusista järjestöistä, jotka hakevat projektirahoitusta Abilis-säätiöltä. Monissa hakemuksissa puuttuu vaikkapa suositus tai talousraportti, ja aikaa menee kun sähköpostit kulkevat Somalimaan ja Suomen välillä. Useimmiten puuttuvat liitteet saadaan ja hakemus pystytään laittamaan käsittelyyn ja eteenpäin Abilis-säätiön hallituksen hyväksyttäväksi.

IMG 6210

Somalimaan vammaisjärjestöjen edustajat olivat ihastuttavia ja sydämmellisiä ihmisiä. Heillä suurimmalla osalla oli vahva usko vammaisten ihmisten työllistymiseen tai koulutusprojekteihin ja innostuneena selitettiin vaikkapa kuurojen lasten koulutusprojektista tai vammaisten naisten karjankasvatusideasta. Abilis Foundation oli hyvin tunnettu ja arvostettu toimija, joka on toiminut Somalimaassa jo kymmenen vuoden ajan. Vaikka minä itse kuulovammaisena olen nuorempana kokenut  jopa suoranaista syrjintää ja elämä ei aina ole ollut helppoa Suomessa, niin meillä Suomen vammaisilla on kuitenkin hyvin paljon yhtenäisiä piirteitä kehitysmaiden vammaisten kanssa: kaikki painivat arkielämän kysymysten parissa. Meillä Suomessa vain on ihmisillä taloudellinen tilanne niin paljon parempi, että jo se velvottaa moraalisesti meitä jakamaan hyvinvointia kehitysmaiden vammaisille.

Tunnen suurta kiitollisuutta kun saan olla todistamassa tätä hienoa avustustoimintaa olemalla Abilis-säätiön tiedotussihteeri ja pääsemällä seurantamatkoille mukaan. Lisätietoa: www.abilis.fi ja meidät löytää myös Facebookista. 

Teksti: Katja Vis
Kuvat: Katja Vis